INTRODUCTORY REMARKS It is my lot, if not my duty, in presenting these opening remarks at our conference, to take the title of our meeting seriously. ...

Several standard conditions of adequacy for confirmation are considered and a conclusion of B. Skyrms regarding the converse-consequence condition is shown to be mistaken. Widely accepted conditions such as the entailment condition and the special consequence condition are shown to be open to counterexample, and confusion about these conditions is traced to confusion about the difference between two kinds of confirmation concepts--concepts of firmness and concepts of increase in firmness. The importance of concepts of the latter sort is stressed. Finally, (...) some suggestions are offered relating to the notion of selective confirmation. (shrink)

"Usually, we read news to form opinions and expand our knowledge. However, especially in the past years, more and more publications are moving apart from being objective. Therefore, we get biased knowledge. In this article, we aim to observe the way information is passed from a logical and rhetorical point of view in different publications. By this, we do not aim to evaluate the morality of the publications or journalists in questions, our aim is purely theoretical (i.e. logical and rhetorical). (...) In order to be able to provide such an analysis, we picked different pieces of news with the same topic from various publications. The chosen topic is irrelevant to the theoretical content, therefore we do not aim to focus on its political or social implications. The decision was made in order to have sufficient material to provide a proper theoretical analysis. It should also be added that any evaluative terms that are going to be used in this article (e.g. ‘biased’, ‘subjective’, ‘not objective’, ‘one-sided’, etc.) are strictly directed to a theoretical perspective, not a moral, social or political one. As already mentioned, our aim is as theoretical as possible: we are interested in the logical and rhetorical structure of a piece of information. Keywords: logical fallacies, manipulation, rhetoric, arguments. ". (shrink)

The desire for integration is so central to philosophy, I think, that no philosophical tendency will long endure without it. On the other hand, every attempt at integration which has been too grand has collapsed. — Hilary Putnam(Realism and Reason,303)Feminist theory, whether specifically philosophical or not, has been integrative in a number of ways. In epistemology and metaphysics it has attacked dualisms and dichotomies and tried to show that mind and body, reason and emotion, civilization and nature are neither separate (...) nor separable; in ethics, we have agreed that rules, principles and justice must be tempered with a sense of caring and community; and, more generally, we have been at pains not to draw too sharp lines between philosophy and psychology, history and anthropology, literary theory and sociology. (shrink)

pelkkiin fysikaalisiin yksilöolioihin, vaan hänen todellisuuttaan kansoittavat – edellisten lisäksi – käsitteet, ominaisuudet, uskomukset, kokemukset, jne. Eikä tässä vielä kaikki: hän näyttää ajattelevan, että myös reiät ovat olemassa (Kivinen 1999). Tässä vaiheessa moni ehkä ajattelee, että ainakin nyt on kyllä menty liian pitkälle - että eihän kukaan voi tosissaan esittää, että reiätkin ovat olemassa.

[The title in English: "The Concept of Life in Spinoza's Philosophy."] Tarkastelen tässä kirjoituksessa elämän käsitteen merkitystä Spinozan filosofian eri vaiheissa, ja selvitän, miksi käsitteellä ei enää hänen Etiikkansa ontologiassa ole keskeistä asemaa. Samalla piirtyy esiin joitakin Spinozan ajattelun olennaisia aspekteja.

I explore the relevance of feminist standpoint theory for understanding the development of gender research in archaeology. This is an approach to thinking about questions about gender in archaeology that I find fruitfully articulated in Jane Kelley and Marsha Hanen's analysis of the 1989 Chacmool abstracts. As standpoint theory has been reformulated in recent years it offers a strategy for understanding critically and constructively-what is (and is not) feminist about gender archaeology, and it suggests some guidelines for realizing "strong (...) objectivity" (as Harding describes it) in archaeological contexts. (shrink)

Eräs 1900-luvun kielifilosofian kiinnostavimmista aloitteista oli ehdotus, joka määritteli merkitykset kommunikaation avulla, puhujien intentioiden kautta. Tämä linja kehittyi aikanaan kuuluisaksi Paul Gricen ansiosta. Osoittautuu, että hyvin samantapaisia ajatuksia oli alustavasti esittänyt jo suomalainen Erik Ahlman useissa teksteissään vuodesta 1926 alkaen. Hänen tärkein innoittajansa oli silloin Anton Martyn kieliteoria. Ahlman tekee myös olennaisen erottelun: toisaalta puhujilla on yksityiset intentionsa, toisaalta kielen yleinen normisto säätelee ”pelin sääntöjen lailla” sitä mitä lauseella voi mielekkäästi ilmaista. Ilmeisesti Ahlman on etappi Martyn ja Gricen välillä ja (...) ehkä myös ensimmäinen, joka Suomessa teki varsinaista kielifilosofiaa. (shrink)

Taylor, R. A tribute.--Epistemology: Cornman, J. W. Chisholm on sensing and perceiving. Ross, J. F. Testimonial evidence. Lehrer, K. Reason and consistency. Keim, R. Epistemic values and epistemic viewpoints. Hanen, M. Confirmation, explanation, and acceptance. Canfield, J. V. "I know that I am in pain" is senseless. Steel, T. J. Knowledge and the self-presenting.--Metaphysics: Cartwright, R. Scattered objects. Duggan, T. J. Hume on causation. Arnaud, R. B. Brentanist relations. Johnson, M. L., Jr. Events as recurrables.--Ethics: Stevenson, J. T. On (...) doxastic responsibility. Feldman, F. World utilitarianism. Lamb, J. W. Some definitions for the theory of rules. Donnelly, J. Suicide: some epistemological considerations. (shrink)

Lectio Praecursoria 5.10.2018: Artikkeli on väitöstilaisuudessa esitetyn englanninkielisen lectio praecursorian käännös. Väitöskirja tutkii ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n kokemuksen käsitteitä sekä teemoja, joita hän käsittelee näiden käsitteiden avulla. Analysoimalla eri kokemuksen käsitteitä Foucault'n filosofiassa voimme paitsi ymmärtää paremmin hänen länsimaiseen nykyajatteluun olennaisesti vaikuttanutta työtään myös peilata käsityksiämme terveydestä, mielenterveysongelmista ja itseen kohdistuvista käytännöistä. Usein häneen viitataan ajattelijana, joka kyseenalaistaa kokemusnäkökulman lähtökohtana tieteelliselle tiedolle. Kokemuksen käsitteillä on kuitenkin erityisasema Foucault’n varhaisissa, psykiatriaa ja psykologiaa käsittelevissä kirjoituksissa sekä hänen myöhäisissä etiikkaa tutkivissa teksteissään, joissa hän (...) palaa käsittelemään terveyden ja huolenpidon teemoja. Teksteistä löytyy runsaasti viitteitä ”elettyyn kokemukseen”, ”taustakokemukseen”, ”transformatiiviseen kokemukseen”, ”rajakokemukseen”, ”kokemuksen kenttään” ja ”kokemuksen muotoihin”. Väitöskirja siis asettaa kokemuksen Foucault’n filosofian keskiöön ja analysoi kokemuksen käsitteiden teoreettisia tehtäviä ja merkityksiä. Tutkimus käsittelee myös sitä, minkälaiseksi kokemuksen itsestä on ajateltu muodostuvan filosofisissa traditioissa, joissa kehotetaan kuuntelemaan ja tarkastelemaan itseä, kääntymään itseen, uskomaan itseensä sekä löytämään itsensä. Lopulta tutkimus nivoo kokemusteeman yhteen Foucault’n kriittisen filosofian kanssa. (shrink)

Ajatuksen toimitus on ystävällisesti suonut minulle tilaisuuden vastata Aki Lehtisen ja Kaisa Herneen kirjoituksiin. Vaikka Lehtinen on radikaalimpi sosiaalisen valinnan teorian kriitikko kuin minä, hän on joiltakin osin sitoutunut teorian perusolettamuksiin minua tiukemmin. Käsittelen vastauksessani kolmea näistä. Lisäksi tuon esiin, miksi riippumattomuussääntöä koskevat jatkuvat erimielisyydet eivät nähdäkseni ole vakavin heikkous sosiaalisen valinnan teoriassa; kiistanalaisin peruskäsite on pikemminkin sosiaalisen preferenssi- eli paremmuusjärjestyksen käsite. Kommentoin myös lyhyesti Lehtisen tulkintaa utiliteettien maksimoimisesta. Kaisa Herne tarkastelee omassa esityksessään äänestyssääntöjen valintaa. John Lockea seuraten, päätöksentekijöiden velvollisuus (...) on valita oikeudenmukaisin mahdollinen vaalijärjestelmä. Mahdollisia keskenään yhteensopimattomia oikeudenmukaisuuskriteerejä on kuitenkin hyvin paljon. Herneen käsittelemä ajatus tietämättömyyden verhon takana tehtävästä valinnasta oikeudenmukaisuuden takaajana on modernin yhteiskuntafilosofian keskeisiä oivalluksia. Hänen selostamansa päätöksentekokokeet osoittavat, että tietämättömyyden verhoa ei tarvitse mieltää vain ajatukselliseksi apuvälineeksi. Vaikka empiiriset deliberaatiokokeet ovat tietyllä tavalla vakuuttavampia kuin pelkät ajatuskokeet, ne nähdäkseni ovat alttiita osin samantyyppisille metodologisille ongelmille, joita lyhyesti esittelen vastauksessani. (shrink)

Filosofisia tutkielmia sisältää Leibnizin tärkeimmät metafyysiset teokset ja lisäksi varsin laajan valikoiman lyhyitä kirjoituksia monilta hänen filosofiansa aloilta: logiikkaa, tieto-oppia, etiikkaa, oikeusfilosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa ja eri uskontokuntien uskontunnustusten yhteensovittamisesta. Tutkielman lisäksi mukana on osia kirjeenvaihdosta Antoine Arnauld’n kanssa ja koko kuuluisa kirjeenvaihto Samuel Clarken kanssa. Teos sisältää myös johdannon sekä selitysosan, jotka avaavat nykylukijalle tämän monipuolisen filosofian ajattelua. A collection of Leibniz writings translated to Finnish with introduction and notes.

Charles S. Peirce luokitteli 1865 päättelyn lajit deduktioon, induktioon ja hypoteesiin, joista viimeksi mainittua hän luonnehti päättelynä vaikutuksista syihin tai päättelynä selitykseen. Hypoteesi on Peircelle induktion ohella tietoa laajentava päätelmä. 1890-luvun lopun kirjoituksissaan hän alkoi kutsua hypoteettista päättelyä uusilla nimillä ”retroduktio” ja ”abduktio”. Tässä vaiheessa Peirce kuvasi abduktiota tieteellisen päättelyn ensimmäisenä askeleena, mahdollisten arvausten esittämisenä, jonka tulokset on asetettava induktion kautta testeihin. Hänen tunnetuin kaavionsa abduktion loogiselle muodolle on vuodelta 1903: The surprising fact C is observed; But if A were (...) true, C would be a matter of course. Hence, there is reason to think that A is true. Toisin sanoen abduktio päättelee yllättävästä tosiseikasta hypoteettiseen teoriaan, joka selittäisi tämän faktan. Peircen ajatukset tulivat laajemmin tunnetuiksi, kun kuusiosainen Collected Papers ilmestyi 1931-35. Maailmansodan jälkeen hänen ehdotuksiaan on tulkittu kolmessa suunnassa. Hansonin mukaan abduktio on keksimisen logiikkaa. Laudanin mukaan abduktiossa on kyse ohjeesta työskennellä kiinnostavan hypoteesin parissa. Harmanin mukaan abduktio on päättelyä parhaaseen selitykseen. Monet loogikot, tekoälyn tutkijat ja tieteenfilosofit käyttävät termiä ”abduktio” suoraviivaisesti IBE:n synonyyminä, kun taas varovaisemman kannan ottavat mm. Aliseda, Magnani ja Douven. Toisaalta tätä rinnastusta on eri syistä pidetty harhaanjohtavana abduktion todellisen luonteen ja tehtävän perusteella. Myös monet Peirce-tutkijat ovat ottaneet intohimoisesti kantaa asiaan vedoten mestarin monitulkintaisiin kirjoituksiin. Esimerkiksi Minnamaier esittää, että abduktion samaistaminen IBE:n kanssa hämärtäisi Peircen erottelua induktion ja abduktion välillä. Campos argumentoi, että abduktio tulisi rajata selittävien hypoteesien generoimiseen, joten valikointi hypoteesien välillä ei kuulu sen tehtäviin. Gaultierin mukaan skeeman johtopäätös ei ole suositus testata A:n totuutta, vaan selvittää, onko A todellakin mahdollinen selitys C:lle. Sen sijaan Nyrupin mukaan jättää avoimeksi, tukeeko onnistunut selitys hypoteesin totuutta, joten abduktiossa on kyse hypoteesin työstämisestä. Peircen kirjoituksista puolen vuosisadan aikana kuitenkin löytyy aineksia kaikille kolmelle abduktion päätulkinnalle. Abduktio on ainoa menetelmä uusien ideoiden generoimiseksi. Abduktio auttaa tunnistamaan testaamisen arvioisia hypoteeseja. Joissakin tapauksissa, kuten havainnoissa ja historiallisissa päätelmissä, abduktio on ”pakottavaa” tai ”täysin varmaa”, joten sillä voi olla tekemistä myös hypoteesien oikeuttamisen kanssa. Vaikka Peirce päätyi esittämään, ettei abduktiivisiin päätelmiin liity mitään todennäköisyyksiä, hän kuitenkin myöhäisissäkin töissään antoi abduktiolle selkeän loogisen muodon. Lisäksi abduktion ja IBE:n yhteyttä puolustaa käsikirjoitus ”The Logic of Drawing History from Ancient Documents”, jossa Peirce antaa kriteerejä ”abduktiolle eli hypoteesien valinnan prosessille”. Näitä kriteerejä ovat selitysvoima, testattavuus, varovaisuus, laajuus ja yksinkertaisuus. Samantapaisia metodologisia sääntöjä ovat muotoilleet ne tutkijat, jotka ovat kehitelleet eteenpäin IBE:n muotoja. Vastaus otsikon kysymykseen on siis ”kyllä ja ei”. Vaikka Peirce keksi termin ”abduktio”, hänellä ei ole loputonta yksinoikeutta määrätä sen käytöstä. Hän ajatuksensa ovat inspiroivia tavalla, joka voi johtaa abduktion tutkimisessa erilaisiin suuntiin. Näitä linjoja on tarpeetonta oikeaoppisesti pitää toisilleen vastakkaisina. Keksimisen logiikka on kiehtova aihe, mutta samalla tavoin on aihetta analysoida sitä, miten keksittyjen selityshypoteesien paremmuutta voidaan vertailla ja millaisilla ehdoilla voisimme olla oikeutettuja hyväksymään parhaan toistaiseksi löydetyistä selityksistä. Kaikki nämä loogis-metodologiset tutkimuslinjat tekevät omalla tavallaan oikeutta Peircen filosofian suurille oivalluksille. (shrink)

Puhuttaessa Ukrainan sotaan kärjistyneen Venäjän geopoliittisen ja ideologisen ajattelun filosofis-teoreettisista taustavoimista nousee toistuvasti esiin ”putinismin pääideologiksi” ja ”maailman vaarallisimmaksi filosofiksi” maalaillun Aleksandr Duginin nimi. Kuka Dugin on, millaista on hänen vaarallinen ajattelunsa ja mikä on sen yhteys suurvallan aggressioon ja hyökkäyssotaan? Seuraavassa luodaan tiivis yleiskatsaus Duginin ajattelun kahteen keskeisimpään ideologiseen elementtiin: geopoliittiseen Euraasia-ideologiaan ja Duginin radikaalikonservatiiviseen ”neljänteen poliittiseen teoriaan”. Vaikka Duginin suora vaikutusvalta on rajallinen, hänen ajattelunsa heijastelee Venäjän poliittisen eliitin ajatusmaailmaa laajemminkin.

Artikkeli toimii johdantona Martin Heideggerin suomennettuun teokseen Johdatus metafysiikkaan. Se avaa historiallisia tilanteita, joissa kyseiset luennot alun perin pidettiin (1935) ja julkaistiin (1953). Johdatus metafysiikkaan -luennoista voidaan löytää epäsuora kuvaus Heideggerin suhteesta kansallissosialismiin hänen rehtorikautensa (1933–1934) jälkeisinä vuosina ja ne dokumentoivat myös filosofian olosuhteita ja ehtoja kansallissosialismin aikana. Filosofisesti luennot kiteyttävät Heideggerin Olemisen ja ajan (1927) jälkeisen käänteen (Kehre) ja esittävät ohjelmallisen luonnoksen Heideggerin myöhäisajattelun tärkeimmistä suuntaviivoista.

Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)

Englantilaissyntyinen, pitkään Yhdysvalloissa vaikuttanut ja täällä hetkellä New Yorkin maineikkaan Columbia-yliopiston filosofian professorina toimiva Philip Kitcher (s. 1947) on vakiinnuttanut paikkansa tieteenfilosofien kirkkaimmassa kärjessä. Uransa alkuaikoina hän työskenteli lähinnä matematiikanfilosofian parissa, mutta sittemmin hänen tuotantonsa painopiste on ollut yleisessä tieteenfilosofiassa ja biologianfilosofiassa. Hänen teoksensa The Advancement of Science (Oxford University Press, 1993) on viimeaikaisen yleisen tieteenfilosofian perusteos. Kitcherin sosiobiologian heikkoudet ja ongelmat perinpohjaisesti osoittava Vaulting Ambition: Sociobiology and the Quest for Human Nature (MIT Press, 1985) on jo aihepiirinsä klassikko. Kitcher (...) on myös mm. puolustanut evoluutioteoriaa fundamentalistikristillisiä kreationisteja vastaan (Abusing Science: The Case Against Creationism. (MIT Press, 1982)) ja tarkastellut bioteknisen vallankumouksen ja geenitutkimuksen mukanaan tuomia eettisiä ongelmia (The Lives to Come: The Genetic Revolution and Human Possibilities (Simon.and Schuster [U.S.], Penguin.. (shrink)

Vaikka suurin osa viimeaikaisesta ilmaston lämpenemisestä on ihmisten aiheuttamaa antropogeenista lämpenemistä, yksittäisten ihmisten kausaalinen vaikutus ilmastonmuutokseen on minimaalinen, jopa mitätön. Tämän takia jotkut väittävät, että on harhaanjohtavaa pitää yksilöitä vastuussa ilmastonmuutoksesta. Tällainen argumentointi perustuu perinteisiin vastuutulkintoihin ja -käsitteisiin, joissa vastuun perustana painotetaan toimijan näkökulmaa ja hänen kausaalista rooliaan: jos toimijan teot tai tekemättä jättämiset eivät vaikuta lopputulokseen, hän ei ole vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksessa on toinenkin vastuukäsitysten kannalta ongelmallinen seikka, intentionaalisuus eli tahallisuus: ihmiskunta tai yksittäiset ihmiset eivät ole tietoisesti lähteneet muuttamaan (...) ilmastoa. Päinvastoin ilmastonmuutos on syntynyt teollistumisen ja nykyisen elämäntyylimme tahattomana – ja pitkään myös tiedostamattomana – sivuvaikutuksena. Koska omien tekojemme kausaalinen vaikutus sekä niiden tahallisuus tai tahattomuus on luonnollisesti keskiössä arvioidessamme omaa vastuutamme, mahdollinen osallisuutemme vahingon tuottamiseen jää helposti vähemmälle huomiolle. -/- Keskityn tässä artikkelissa osallisuusvastuun (complicity) käsitteeseen ja argumentoin samalla liian yksilökeskeistä ajattelua vastaan. Kollektiivinen toimijuus on otettava huomioon siinä missä yksilökeskeinenkin. Vastuunkantaja ja vastuun peruste ovat analyyttisesti erillisiä käsitteitä, ja niiden tarkastelu voi valottaa vastuukeskustelua ilmastonmuutoksesta. Vastuun peruste voi olla yksilöllinen silloinkin, kun vastuunkantaja on kollektiivinen. Lisäksi argumentoin, että vastuusta puhuttaessa ei riitä katsoa asiaa vain toimijan itsensä kannalta, vaan myös uhrin ja sivustakatsojan näkökulmat on otettava huomioon. Vasta kun vastuukäytäntöjä tarkastellaan ihmisten keskinäisten (usein monimutkaisten) verkostojen ja linkitysten kautta, voidaan saada tasapainoinen kuva vastuumme määrästä ja sen rajoista. -/- Yksilön vastuu ei poista vastuuta kollektiiveilta, kuten valtioilta, ja voimme tehokkaimmin hillitä ilmastonmuutosta esimerkiksi lainsäädännön kautta. Ennen kuin kollektiiviset ratkaisut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saadaan toimimaan, vastuu palautuu kuitenkin yksilöille. Vastuun peruste on aina yksilötasolla ja sitä voidaan ainoastaan delegoida kollektiiveille. Ilmastonmuutoksen kohdalla delegointi ei ole vielä toiminut. (shrink)

Yleensä Wienin piirin loogista empirismiä kannattaneet filosofit mielletään antirealisteiksi. Tässä artikkelissa kuitenkin argumentoidaan, että piirin johtohahmo Moritz Schlick oli eräänlainen realisti myös nykystandardien valossa. Näin ollen – niin yllättävältä kuin se kuulostaakin – positivismi ja realismi ovat yhteensovitettavissa. Schlick tosin erotti kannattamansa empiirisen realismin jyrkästi metafyysisestä realismista, jota hän piti merkityksettömänä. Schlickin realismin esittelyn lisäksi artikkelissa tarkastellaan yleisellä tasolla hänen epistemologiaansa, kielifilosofiaansa ja metafysiikan kritiikkiään. Tekstissä pohditaan myös Schlickin suosiman realismin asemaa ja relevanssia nykyisessä realismikeskustelussa.

Fernando Floresin ja Terry Winogradin Understanding Computers and Cognition poikkeaa perinteisistä ohjelmoinnin lähtökohtien pohdinnoista. Teoksessa asetetaan syrjään lähtökohta, jota tekijät kutsuvat rationalistiseksi perinteeksi, ja syvennytään sen sijaan fenomenologiaan. Keskeinen tekijä tässä siirtymässä on representaationhypoteesin hylkääminen. Kirjoittajat nojaavat lähinnä Martin Heideggerin, Hans-Georg Gadamerin ja Humberto Maturanan tuotantoon, mutta tässä artikkelissa lähden liikkeelle Edmund Husserlin fenomenologisesta reduktiosta. Tulkitsen Floresin suorittaneen reduktion hänen päätyessään hylkäämään representaatiot.

Artikkeli käsittelee J. V. Snellmanin (1806–81) varhaisvaiheen filosofiaa ja sen suhdetta hänen 1840-luvun alun filosofiseen pääteokseensa "Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys" (Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit). Varhaisvaiheen filosofia viittaa Snellmanin julkaistuihin kirjoituksiin vuosina 1835–40 sekä luentokäsikirjoituksiin ja muihin muistiinpanoihin. -/- Artikkelin keskiössä on Snellmanin varhainen luenta G. W. F. Hegelin (1770–1831) filosofiasta. Snellmanin filosofian on yleensä katsottu seuraavan Hegelin esikuvaa uskollisesti. Tämä pitää pääasiassa paikkansa, mutta toisaalta Snellman ei missään vaiheessa uraansa epäröinyt poiketa Hegelin viitoittamalta tieltä. Hän (...) ei tosin juuri korostanut eroja itsensä ja saksalaisen esikuvansa välillä. Snellman esitti varhaisfilosofiassaan muun muassa omaperäisen tulkinnan Hegelin subjektiivisen hengen filosofiasta. Hän pyrki myös yhdistämään Hegelin kaksi logiikan pääesitystä yhdeksi kokonaisuudeksi. Snellman myös täydensi joiltain osin Hegelin systeemiä. Hegel ei esimerkiksi koskaan vastannut yksiselitteisesti kysymykseen siitä, tarvitseeko hänen systeeminsä itsenäisen johdannon. Snellman katsoi johdannon tarpeelliseksi ja esitti varhaisfilosofiassaan oman versionsa johdannosta. Snellmanin johdanto keskittyi itsetietoisuuden käsitteeseen, joka oli keskeisessä roolissa myös hänen vuonna 1841 julkaisemassaan teoksessa "Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys". (shrink)

Logiikan ja reaalifilosofian suhde on keskeisimpiä Hegelin filosofian herättämiä kysymyksiä. Hegelin mukaan hänen systeeminsä ensimmäinen osa eli logiikka ja toisen ja kolmannen osan muodostava reaalifilosofia vastaavat toisiaan. Hegelin tuotannossa on kuitenkin aineksia monenlaisille tulkinnoille tästä vastaavuudesta. -/- Yleensä ajatellaan, ettei Hegel ei tarjonnut tyydyttävää selitystä logiikan ja reaalifilosofian suhteesta. Jos otamme tämän tulkinnan lähtökohdaksi, on kysyttävä, miltä osin Hegelin lupaama vastaavuus ei toteudu. Toiseksi on kysyttävä vastaavuusvaatimuksen merkitystä Hegelin filosofialle ylipäänsä. Johtaako luopuminen logiikan ja reaalifilosofian vastaavuudesta absoluuttisen idealismin hylkäämiseen?

Johan Vilhelm Snellman (1806–1881) tunnetaan valtiomiehenä, sanomalehtimiehenä ja kansallisena herättäjänä, mutta hänen filosofiansa on usein jäänyt hänen yhteiskunnallisen vaikutuksensa varjoon. "Maailmanhenki Pohjolassa" piirtää yleiskuvan Snellmanin ja hänen esikuvansa G. W. F. Hegelin (1770–1831) filosofiasta. Se toimii johdantoteoksena heidän ajatteluunsa ja kertoo samalla 1800-luvun Suomen henkisen elämän kansainvälisyydestä. "Maailmanhenki Pohjolassa" selittää, miten Snellman Hegelin ajattelua käytti ja tulkitsi, ja korostaa, millaisissa asioissa Snellman teki pesäeron sekä Hegeliin että maineikkaisiin hegeliläisiin kuten Ludwig Feuerbachiin ja David Friedrich Straussiin. "Maailmanhenki Pohjolassa" on perusteos suomalaisesta (...) filosofiasta ja Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Artikkelissaan ”The Balance of Reason” Marcelo Dascal on osoittanut, että metafora syiden punnitsemisesta järjen vaa’assa on yleinen Leibnizin kirjoituksissa ja sitä on pidettävä hänen yleisenä järkeilyn metodinaan tilanteissa, joissa ei voida suorittaa täydellistä loogista analyysiä. Keskustelen tässä esitelmässä tuosta metaforasta ja ehdotan Jaakko Hintikan ja Simo Knuuttilan aiempien esityksien pohjalle rakentaen, että käsityksissään ihmisen praktisesta rationaalisuudesta Leibniz sovelsi myös toista melko tuntemattomaksi jäänyttä heuristista päätöksentekomallia, joka liittyy hänen työhönsä luonnonfilosofiassa ja mielenfilosofiassa, ja jota hän sovelsi tapauksissa joissa päätökseen vaikuttavat arvot (...) ovat toisiaan täydentäviä. Tämä moniarvoisuuden huomioon ottava malli edustaa uudenlaista ja modernia ajattelua moraalifilosofian historiassa. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Leeuwenhoekin kokeilut mikroskoopilla 1600-luvun lopulla olivat G. W. Leibnizille suuri innoituksen lähde. Monadologia-teoksessaan Leibniz hehkutti keksinnön merkitystä ja antoi ymmärtää, että sillä löydetyt pikkuruiset eliöt todistivat hänen metafyysisen pluralisminsa oikeaksi. Hänen mukaansa "huomataan, että pienimmässäkin osasessa ainetta on kokonainen elävien olioiden, eläinten, entelekhioiden ja sielujen maailma." Näin Leibnizin ajatus elämän jatkumosta sai uutta pontta. -/- Keksinnön vaikutus näkyy myös Leibnizin teoksessa Uusia esseitä inhimillisestä ymmärryksestä, jossa hän esittelee pienet perseptiot, joita voidaan pitää tietoteoreettisena vastineena pieneliöille. -/- Tarkastelen esitelmässäni Leibnizin reaktioita (...) mikroskooppiin ja sen antamaan uuteen kuvaan elämästä ja keskustelen joistakin Leibnizin filosofian piirteistä, joissa voidaan huomata uuden keksinnön vaikutusta. -/- An article on the continuum of life in Leibniz's philosophy. (shrink)

Tyynen rauhallisesti, traagisen ennenaikaisesti, koomisen kommelluksen seurauksena, arkipäiväisen banaalisti... -/- Filosofin kuolema sisältää neljäkymmentä tarinaa siitä, miten filosofi kohtaa kuoleman. Mitä Pythagoras ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä? Mikä oli Sokrateen itsemurhan tausta? Entä miten esimerkiksi Platon, Pyrrhon, Aristoteles, Plotinos, Avicenna, Descartes, Hume, Kant, Hegel, Schopenhauer, Wittgenstein, Benjamin, Kaila ja Foucault suhtautuivat kuolemaan ja miten he kuolivat? Heijastaako filosofin tapa kuolla hänen käsitystään elämästä ja kuolemasta?

Here we will see that contrary to the party line, Hume’s notion of a relation should be understood, in all cases, as a peculiar non-necessary synthetic relation; unique, but similar in a certain constructive sense to what I characterize as a mathematical notion of synthesis. And, most controversially, I argue that this non-necessary synthetic notion of a relation includes Hume’s arithmetical relations, which have typically been interpreted as either “analytic,” necessary, or both. In this general respect, Hume anticipates Quine’s attack (...) on the analytic/synthetic distinction. (shrink)