Este artigo tem o objetivo de expor a contra doutrina dionisíaca ao otimismo a partir da discussão sobre a interpretação que o filósofo Friedrich Nietzsche faz de Sócrates no livro _O nascimento da tragédia_. Nossa discussão traz em perspectiva a crítica nietzschiana ao denominado socratismo estético, o qual coloca a filosofia socrática longe da sua proposta para o dionisíaco na arte. Para tanto, reconstruímos os argumentos de Nietzsche e investigamos o alcance dos mesmos, como também apresentamos as considerações de Paul (...) de Man sobre a tensão emergente. Como conclusão, apontamos para a abrangência dos conceitos de pessimismo e otimismo dentro do escopo construído. (shrink)

On the significance of philosophy and great philosophers.

Eriarvoisuuspuheella voidaan viitata moniin eri asioihin. Usein sillä tarkoitetaan hyvien asioiden epätasaista jakautumista. Ei kuitenkaan ole itsessään huono asia, että joillakin menee paremmin kuin toisilla. Silloin kun taloudellinen eriarvoisuus on ongelma, kyse on sen syistä tai seurauksista. On kuitenkin myös itsessään moraalisesti ongelmallinen eriarvoisuuden muoto, jota kutsun erivertaisuudeksi. Siinä on kyse joidenkin herruudesta ja ylivallasta toisiin nähden tai siitä, että joitakin suositaan järjestelmällisesti toisten kustannuksella. Erivertaisuus ei sovi yhteen jokaisen yksilön moraalisen tasa-arvoisuuden kanssa, joten se on itsessään huono asia. (...) Oikeudenmukaisuus vaatii kansalaisten tasavertaisuutta, jota merkittävä taloudellinen eriarvoisuus uhkaa monella tavalla. (shrink)

Tässä artikkelissa tarkastelen feministisen bioetiikan näkökulmia sijaissynnyttämiseen. Keskityn erityisesti sijaissynnytykseen konstruoimiseen työksi, äitiyden käsitteeseen sekä kaupallisuuden ja sen määrittelemisen pohdintaan. Kysyn, onko sijaissynnyttäjälle maksettava palkkio riittävä tai välttämättä edes moraalisesti keskeisin eettisesti kestämättömän kaupallisuuden määrittäjä. Esitän, että sijaissynnyttämisen mieltäminen työksi voisi auttaa laatimaan eettisesti kestävää säätelyä, jota Suomessa ei tällä hetkellä ole. Sijaissynnyttämisen täyskielto Suomen kaltaisissa korkean reproduktioterveyden, globaalisti verraten pienten tuloerojen maissa ruokkii kolonialistista reproduktioturismia. Katson, että äitiyden käsitteellistä paikkaa sijaissynnytyskonstruktioissa ja sen vaikutuksia sijaissynnytyskäytenteisiin tulisi tarkastella kriittisesti. Nähdäkseni (...) sijaissynnytystä tulisi myös tarkastella suhteessa ammattikasvattamisen ja -hoivaamisen etiikkaan. (shrink)

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Yleensä Wienin piirin loogista empirismiä kannattaneet filosofit mielletään antirealisteiksi. Tässä artikkelissa kuitenkin argumentoidaan, että piirin johtohahmo Moritz Schlick oli eräänlainen realisti myös nykystandardien valossa. Näin ollen – niin yllättävältä kuin se kuulostaakin – positivismi ja realismi ovat yhteensovitettavissa. Schlick tosin erotti kannattamansa empiirisen realismin jyrkästi metafyysisestä realismista, jota hän piti merkityksettömänä. Schlickin realismin esittelyn lisäksi artikkelissa tarkastellaan yleisellä tasolla hänen epistemologiaansa, kielifilosofiaansa ja metafysiikan kritiikkiään. Tekstissä pohditaan myös Schlickin suosiman realismin asemaa ja relevanssia nykyisessä realismikeskustelussa.

Filosofian piirissä on viime aikoina käyty intensiivistä keskustelua metafysiikan naturalisoinnista ja tieteellisen metafysiikan mahdollisuudesta. Yksi tämän keskustelun keskeisistä teoksista on James Ladymanin ja Don Rossin (sekä osin John Collierin ja David Spurrettin) kirjoittama Every Thing Must Go (2007). Tässä kirjassa Ladyman ja Ross puolustavat, omien sanojensa mukaan, neopositivistista skientismiä. Heidän ohjelmansa on skientistinen, koska Ladymanin ja Rossin mukaan tiede on ainoa tapa tutkia todellisuutta objektiivisesti. Neopositivismi ilmenee puolestaan siinä, että heidän ohjelmansa tukeutuu eräänlaiseen verifikaatioperiaatteeseen. Ladymanin ja Rossin verifikaatioperiaate ei kuitenkaan (...) perustu, toisin kuin aiempien positivistien vastaava, kielelliseen merkitykseen tai suoriin havaintoihin vaan tiedeyhteisöön. Tiedeyhteisö päättää, mitkä kysymykset ja teoriat ovat tutkimisen arvoisia. Ladyman ja Ross esittelevät kirjassaan kaksi metafyysistä ohjelmaa: negatiivisen ja positiivisen. Toisaalta he pyrkivät kritisoimaan analyyttistä metafysiikkaa, jota he pitävät liiaksi irtautuneena nykytieteestä, ja toisaalta antamaan oman naturalistisen metafysiikkansa. Pyrimme tässä artikkelissa osoittamaan, että Ladymanin ja Rossin positiivinen ohjelma on jännitteessä, tai jopa ristiriidassa, heidän negatiivisen ohjelmansa kanssa. Tämä näkyy Ladymanin ja Rossin sitoutumisesta modaalirealismiin ja siinä, miten he yrittävät oikeuttaa sitoumuksensa. Jännitteen vuoksi Ladymanin ja Rossin on luovuttava joko modaalirealismista tai metafysiikalle antamistaan tiukoista vaatimuksista. (shrink)

Fernando Floresin ja Terry Winogradin Understanding Computers and Cognition poikkeaa perinteisistä ohjelmoinnin lähtökohtien pohdinnoista. Teoksessa asetetaan syrjään lähtökohta, jota tekijät kutsuvat rationalistiseksi perinteeksi, ja syvennytään sen sijaan fenomenologiaan. Keskeinen tekijä tässä siirtymässä on representaationhypoteesin hylkääminen. Kirjoittajat nojaavat lähinnä Martin Heideggerin, Hans-Georg Gadamerin ja Humberto Maturanan tuotantoon, mutta tässä artikkelissa lähden liikkeelle Edmund Husserlin fenomenologisesta reduktiosta. Tulkitsen Floresin suorittaneen reduktion hänen päätyessään hylkäämään representaatiot.

Hahmottelen tässä artikkelissa tekoälyn historiaa varhaismodernin filosofian aikakaudella 1600–1700-luvuilla. Esittelemäni aiheet ovat hieman erillisiä toisistaan, mutta yhteistä niille on ajatus komputaatiosta tai automaatiosta, eräänlaisesta mekaanisesta laskemisesta tai toiminnasta, jota voi pitää tekoälyn varhaisena lähtökohtana. -/- On kuitenkin huomattava, että pelkkä komputaatio eli informaation käsittely sinänsä ei riitä tekoälylle – kaikkia näitä pyrkimyksiä leimaa tietynlainen epistemologinen optimismi: automatisoidun ajattelun avulla uskotaan saatavan enemmän laadukasta tietoa ja kenties myös uudenlaisia ajatuksia, kun ajatteluprosessi tulee sujuvammaksi. Tekoälyn varhaishistoria liittyy siis nimenomaan inhimillisen ajattelun (...) mekanisoimiseen ja uskoon siitä, että sen avulla voidaan lieventää ihmismielen rajoituksia ja ajatella paremmin. Yhteistä sekä tekoälyn että tietokoneen historialle on kuitenkin laskennan kehitys. (shrink)

Käsittelen tässä artikkelissa Leibnizin käsitystä kuolemasta, jota ei tarkkaan ottaen ole olemassa. Kuoleminen on Leibnizin mukaan vain tila, jossa havaintomme eivät nouse tarkoiksi ja vaivumme ikäänkuin elottoman luonnon tasolle.

Artikkelissaan ”The Balance of Reason” Marcelo Dascal on osoittanut, että metafora syiden punnitsemisesta järjen vaa’assa on yleinen Leibnizin kirjoituksissa ja sitä on pidettävä hänen yleisenä järkeilyn metodinaan tilanteissa, joissa ei voida suorittaa täydellistä loogista analyysiä. Keskustelen tässä esitelmässä tuosta metaforasta ja ehdotan Jaakko Hintikan ja Simo Knuuttilan aiempien esityksien pohjalle rakentaen, että käsityksissään ihmisen praktisesta rationaalisuudesta Leibniz sovelsi myös toista melko tuntemattomaksi jäänyttä heuristista päätöksentekomallia, joka liittyy hänen työhönsä luonnonfilosofiassa ja mielenfilosofiassa, ja jota hän sovelsi tapauksissa joissa päätökseen vaikuttavat (...) arvot ovat toisiaan täydentäviä. Tämä moniarvoisuuden huomioon ottava malli edustaa uudenlaista ja modernia ajattelua moraalifilosofian historiassa. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Kuvittelukyky tai imaginaatio esiintyy varsin harvoin Leibnizin kirjoituksissa ja siksi siitä ei ole kovin laajalti keskusteltu Leibniz-kommentaareissa ennen kuin aivan viime aikoina. Näissäkin tapauksissa keskustelu on pitkälti rajoittunut kuvittelukyvyn rooliin tiedostuksessa. Yritän tässä esitelmässä vetää sillan kuvittelukyvyn ja moraalisen toiminnan välille, jota tietääkseni ei ole ennen varsinaisesti tehty.