Most cognitive scientists are committed to some version of representationalism, the view that intelligent behavior is caused by internal processes that involve computations over representations. Phenomenologists, however, argue that certain types of intelligent behavior, engaged coping skills, are nonrepresentational. Recent neuroscientific work on multiple memory systems indicates that while many types of intelligent behavior are representational, the types of intelligent behavior cited by phenomenologists are indeed nonrepresentational. This neuroscientific research thus vindicates a key phenomenological claim about the nature of intelligent (...) behaviour. It also provides a framework for the ongoing reconciliation of cognitive science and phenomenology. (shrink)

Contemporary proponents of modern Buddhism argue that the Buddha’s teaching, in contrast to later Buddhist-inspired philosophies and folklore, is of a fundamentally therapeutic or experiential character. In response, other scholars have objected that this amounts to an inadequate protestantization that neglects soteriology and the broader religious or cultural context. In this paper, by critically engaging with therapeutic readings (as proposed by Stephen Batchelor) and experiential readings (as proposed by Alan Wallace and D. T. Suzuki) and by drawing from a few (...) significant early Pāli discourses, I reconstruct the Buddha’s teaching in a way that, like many modern interpretations, does not rely on belief in magical powers and spirits but that, unlike many modern interpretations, does not exhaust itself in mere therapeutics or experiential knowledge. My interpretation is grounded in a notion of negative self-knowledge that takes two distinct forms. On the one hand, there is the self-knowledge of not-self as an antecedent recognition of the possibility of awakening that defines the Buddhist seeker. On the other hand, there is the acquired self-knowledge of not-self of the awakened. The latter—that is, the completed insight into what we are not—is not just one experience among others but the transformation of any possible experience. Thus, the Buddha speaks to us of his self-knowledge that exceeds experiential knowledge. This imbalance between the Buddha and his real or potential interlocutors explains why his teaching remains inaccessible to many, in spite of modern attempts to rationalize it. (shrink)

This essay takes issue with two possible stances in comparative and intercultural philosophy. First, there is the idea of ascertaining a method or conditions of possibility before engaging in intercultural comparison. This amounts to contemplating a form prior to any content. Second, there is the idea that a plurality of given philosophical traditions exist that do not have to be held together by a notion of what philosophy is. This is equivalent to asserting a diversity of content without giving it (...) a form. In both cases, the disunity of form and content subverts comprehension of universality. After problematizing both stances, I will seek to retrieve a notion of universality, drawing from Hegel’s insights into the peculiar character of philosophy. For Hegel, philosophy has the character of life, which does not allow for the isolation of form or content. Philosophy thus conceived does not apply any methods but is its own method. (shrink)

Building on a distinction between two kinds of skepticism recently worked out by the American philosopher James Conant, we can differentiate the question of how to overcome the gap between two cultural horizons in intercultural dialogue from the question of how there could even be such dialogue, irrespective of its method, success or failure. While the first question concerns practical conditionality, that is, something we as philosophers have to achieve, the second question concerns transcendental conditionality. After making this distinction clear, (...) the paper presents three cases of recent scholarship on intercultural dialogue, each of which can be read as a response to those two forms of conditionality of intercultural understanding. Those cases are Jean-Yves Heurtebise’s notion of a “transcultural” philosophy, Eric S. Nelson’s work on “intercultural philosophy,” and Kwok-Ying Lau’s concept of a “cultural flesh.” However, while speaking to both forms of conditionality, they tend not to distinguish sufficiently their responses to the two problematics. (shrink)

Artikkelissa puolustetaan syy-seuraussuhteen ajallista yksisuuntaisuutta. Positiivinen argumentti perustuu ajanluontoisten tapahtumien ennen–jälkeen-suhteen pysyvyyteen. Olennaiset vastaväitteet, jotka perustuvat samanaikaiseen kausaliteettiin, antikausaaliseen fysiikan filosofiaan ja luonnonlakien symmetrisyyteen, otetaan huomioon. Johtopäätöksenä todetaan, että malliesimerkit kausaliteetista ilmentävät syyn ja seurauksen epäsymmetriaa. Syy alkaa ennen sen seurausta, vaikka ne ovat osittain samanaikaisia.

Vaikka suurin osa viimeaikaisesta ilmaston lämpenemisestä on ihmisten aiheuttamaa antropogeenista lämpenemistä, yksittäisten ihmisten kausaalinen vaikutus ilmastonmuutokseen on minimaalinen, jopa mitätön. Tämän takia jotkut väittävät, että on harhaanjohtavaa pitää yksilöitä vastuussa ilmastonmuutoksesta. Tällainen argumentointi perustuu perinteisiin vastuutulkintoihin ja -käsitteisiin, joissa vastuun perustana painotetaan toimijan näkökulmaa ja hänen kausaalista rooliaan: jos toimijan teot tai tekemättä jättämiset eivät vaikuta lopputulokseen, hän ei ole vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksessa on toinenkin vastuukäsitysten kannalta ongelmallinen seikka, intentionaalisuus eli tahallisuus: ihmiskunta tai yksittäiset ihmiset eivät ole tietoisesti lähteneet muuttamaan (...) ilmastoa. Päinvastoin ilmastonmuutos on syntynyt teollistumisen ja nykyisen elämäntyylimme tahattomana – ja pitkään myös tiedostamattomana – sivuvaikutuksena. Koska omien tekojemme kausaalinen vaikutus sekä niiden tahallisuus tai tahattomuus on luonnollisesti keskiössä arvioidessamme omaa vastuutamme, mahdollinen osallisuutemme vahingon tuottamiseen jää helposti vähemmälle huomiolle. -/- Keskityn tässä artikkelissa osallisuusvastuun (complicity) käsitteeseen ja argumentoin samalla liian yksilökeskeistä ajattelua vastaan. Kollektiivinen toimijuus on otettava huomioon siinä missä yksilökeskeinenkin. Vastuunkantaja ja vastuun peruste ovat analyyttisesti erillisiä käsitteitä, ja niiden tarkastelu voi valottaa vastuukeskustelua ilmastonmuutoksesta. Vastuun peruste voi olla yksilöllinen silloinkin, kun vastuunkantaja on kollektiivinen. Lisäksi argumentoin, että vastuusta puhuttaessa ei riitä katsoa asiaa vain toimijan itsensä kannalta, vaan myös uhrin ja sivustakatsojan näkökulmat on otettava huomioon. Vasta kun vastuukäytäntöjä tarkastellaan ihmisten keskinäisten (usein monimutkaisten) verkostojen ja linkitysten kautta, voidaan saada tasapainoinen kuva vastuumme määrästä ja sen rajoista. -/- Yksilön vastuu ei poista vastuuta kollektiiveilta, kuten valtioilta, ja voimme tehokkaimmin hillitä ilmastonmuutosta esimerkiksi lainsäädännön kautta. Ennen kuin kollektiiviset ratkaisut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saadaan toimimaan, vastuu palautuu kuitenkin yksilöille. Vastuun peruste on aina yksilötasolla ja sitä voidaan ainoastaan delegoida kollektiiveille. Ilmastonmuutoksen kohdalla delegointi ei ole vielä toiminut. (shrink)

Elämme historian vaihetta, jossa uuden poliittisen visioinnin tarve on tulossa polttavan kiireelliseksi. Tyytymättömyys perinteisiä poliittisia vaihtoehtoja kohtaan ja uskon puute muodollista demokratiaa kohtaan kasvavat teollistuneissa länsimaissa. Tyytymättömyys on toistaiseksi näkynyt ennen kaikkea epäpolitisoitumisena, johon on sisältynyt dramaattinen luottamuksen menetys suhteessa poliittisiin puolueisiin sekä laajamittaista äänestämättä jättämistä. Idässä marxilaista oikeaoppisuutta haastaa toisinajattelun liikehdintä, joka ilmenee usein hiljaisena uskollisuuden ja yhteistyön hylkäämisenä, toisinaan taas dramaattisina aika ajoin toistuvina kapinoina. Lisäksi niin idässä kuin lännessäkin on kulttuurista vastarintaa, joka heikosti – mutta kenties (...) profeetallisesti – osoittaa tarpeen uudelle, erilaisia ääniä yhdistävälle visiolle. (shrink)

”Rotu” mielletään usein pelkästään biologiseksi käsitteeksi. Niinpä rasismista syytetyt toisinaan puolustautuvat julkisuudessa sanomalla, että he eivät ole biologisten rotuoppien kannattajia, vaan esimerkiksi vain kannattavat kulttuurien oikeutta olla erilaisia. Historiallisissa yhteyksissä menneiden aikojen ajattelijoita saatetaan puolustaa sillä, että he eivät olleet ainakaan biologisia rasisteja. Erottelun taustalla on olettamus, että biologiaa koskevat ja kulttuuria koskevat käsitykset voidaan ongelmattomasti erottaa toisistaan. Tämän esityksen yhtenä pyrkimyksenä on pohtia biologia vs. kulttuuri -erottelun merkitystä rotua koskevissa käsityksissä, ja problematisoida sitä. Tarkastelun aineistona käytetään 1800-luvun lopun ja (...) 1900-luvun alun vaikutusvaltaisimpia ”klassisia” rotuteorioita. Näitä näkemyksiä luonnehditaan yleensä ”biologisiksi”. Vaikka rotuteorioiden juuria on etsitty antiikista saakka, ja vaikka eri vuosisatojen ajattelijoilta on helppo poimia rotuennakkoluuloja heijastavia kommentteja, tarkasteltuna ajanjaksona laskettiin se teoreettinen perusta, joille esimerkiksi 1930- ja 1940-lukujen rasistiset käytännöt rakennettiin. Harva enää vaivautuu lukemaan tuon aikakauden rotuteoreetikkoja tai edes tunnistaa heidän nimensä: rotuteoriat ovat tyypillistä pseudotiedettä, vailla itsenäistä älyllistä arvoa. Kuitenkin johtavien rotuteoreetikkojen kirjoitukset käännettiin aikanaan useimmille eurooppalaisille kielille, ja niitä myytiin satoja tuhansia kappaleita. Rotuajattelusta tuli liberalismin, sosialismin ja kommunismin kaltainen vaikuttava yhteiskunnallinen virtaus. Sen historiallisesti tunnetuin ilmaus oli Saksan kansallissosialismi, mutta lähes kaikissa Euroopan maissa – ja monissa Euroopan ulkopuolisissa maissa – syntyi paikallisesti värittyneitä versioita rotuopeista. Useimmissa maissa nämä opit syntyivät jo ennen kuin kansallissosialismista tuli Saksan hallitseva ideologia. Yhtäältä rotuopit sekoittuivat vanhempiin, kielellisesti ja kulttuurisesti muotoiltuihin nationalismin versioihin. Toisaalta ne kytkeytyivät usein biologisin käsittein muotoiltuihin ideoihin rodun parantelusta. Silti rotuopit erottuvat käsitteellisesti ja teoreettisesti sekä ”pelkästä” nationalismista että ”pelkästä” rotuhygieniasta. Tämän esityksen muina tavoitteina on pyrkiä muodostamaan historiallisesti ja filosofisesti täsmällisempi käsitys rasismia tukevasta ajattelusta. Samalla rotuopit toimivat kiinnostavana ja varoittavana esimerkkinä politiikan käyttöön valjastetun pseudotieteen argumentaatiotavoista. (shrink)

Kirjasymposioartikkeli esittelee Hanna Meretojan teoksen The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible (Oxford University Press, 2018) keskeisimmät ajatukset ja kytkee ne laajempaan hermeneuttiseen ja jälkistrukturalistiseen ajatteluperinteeseen, etenkin Jean-François Lyotardin luonnehdintaan jälkimodernista aikakaudesta suurten modernien historiallisten metakertomusten horjumisen ja pienten paikallisten kertomusten moneuden aikakautena. Tässä valossa Meretojan hermeneuttista kertomusetiikkaa voidaan lukea ennen muuta pienten, ei-totalisoivien kertomusten etiikkana. Artikkeli esittää, että tällaiselle etiikalle löytyy hedelmällinen vertailukohta Hannah Arendtin totalitarismiteoriasta, joka sijoittaa ideologiset metakertomukset totalitaarisen hallinnan ja sen tuottaman ”banaalin (...) pahuuden” ytimeen; niin Arendtin kuin Meretojankin kertomusetiikan keskeisenä viitekohtana on holokausti moderniteetin eettisenä nollapisteenä. Nämä yhteydet tuovat esiin Meretojan hahmotteleman hermeneuttisen etiikan laajan teoreettisen kaikupohjan myöhäismodernissa ajatteluperinteessä. Lopuksi pohditaan kysymystä hermeneuttisen pienten kertomusten etiikan jatkuvasta ajankohtaisuudesta sosiaalisen median ja sen ”kuplien” aikakaudella. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka (...) eivät omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Kuvittelukyky tai imaginaatio esiintyy varsin harvoin Leibnizin kirjoituksissa ja siksi siitä ei ole kovin laajalti keskusteltu Leibniz-kommentaareissa ennen kuin aivan viime aikoina. Näissäkin tapauksissa keskustelu on pitkälti rajoittunut kuvittelukyvyn rooliin tiedostuksessa. Yritän tässä esitelmässä vetää sillan kuvittelukyvyn ja moraalisen toiminnan välille, jota tietääkseni ei ole ennen varsinaisesti tehty.