Abstract

Artikkeli käsittelee Saul Kripken Ludwig Wittgensteinin myöhemmistä töistä koostamaa merkityskeptistä haastetta, erityisesti niin kutsuttua äärellisyyden ongelmaa. Pääargumentti on, että skeptisen haasteen pääasiallinen vastaaja, semanttinen dispositionalismi, ei uusimmistakaan yrityksistä huolimatta ole kyennyt ratkaisemaan äärettömyyden ongelmaa. Ratkaistakseen ongelman dispositionalistin tulisi selittää, kuinka on mahdollista, että äärellinen puhuja voisi omata disposition käyttää jotain termiä äärettömässä määrässä tapauksia määrätyllä tavalla. Monet dispositionalistit esittävät, että ratkaisu löytyy niin kutsutuista ceteris paribus -ehdoista, joita vastaan Martin Kusch on argumentoinut. Jatkan Kuschin kritiikkiä ja osoitan ceteris paribus -strategian keskeiset ongelmat, minkä lisäksi vastaan myös kahteen näistä ehdoista riippumattomaan dispositionalistiseen strategiaan.