The chapter examines Russian political theorist Aleksandr Dugin’s (b. 1962) challenge to the Western liberal order. Even though Dugin’s project is in many ways a theoretical epitome of Russia’s contemporary attempt to profile itself as a regional great power with a political and cultural identity distinct from the liberal West, Dugin can also be read in a wider context as one of the currently most prominent representatives of the culturally and intellectually oriented international New Right. The chapter introduces Dugin’s role (...) on the Russian right-wing political scene and his international networks, Russian neo-Eurasianism as his ideological footing, and his more recent “fourth political theory” as an attempt to formulate a new ideological alternative to liberalism as well as the two other main twentieth-century ideologies, communism and fascism. Dugin’s fourth ideology, essentially meant as an alternative to a unipolar post–Cold War global hegemony of victorious liberalism, draws inspiration from the German conservative revolutionary movement of the Weimar era. In particular, Martin Heidegger’s philosophy of history, with its thesis of the end of modernity and another beginning of Western thought, and Carl Schmitt’s pluralistic model of geopolitics are highlighted as key elements of Dugin’s eclectic political thought, which is most appropriately characterized as a form of radical conservatism. (shrink)
Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)
The chapter tackles the complex, tension-ridden, and often paradoxical relationship between relativism and conservatism. We focus particularly on radical conservatism, an early twentieth-century German movement that arguably constitutes the climax of conservatism’s problematic relationship with relativism. We trace the shared genealogy of conservatism and historicism in nineteenth-century Counter-Enlightenment thought and interpret radical conservatism’s ambivalent relation to relativism as reflecting this heritage. Emphasizing national particularity, historical uniqueness, and global political plurality, Carl Schmitt and Hans Freyer moved in the tradition of historicism, (...) stopping short of full relativism. Yet they utilized relativistic elements – such as seeing irrational decisions or the demands of “life” as the basis of politics – to discredit notions of universal political morality and law, thereby underpinning their authoritarian agendas. Oswald Spengler, by contrast, took the relativistic impulses to the extreme, interweaving his conservative authoritarianism and nationalism with full-fledged epistemic, moral, and political relativism. Martin Heidegger has recently been perceived as the key philosopher of radical conservatism, and his thought arguably channeled antimodern aspects of historicism into contemporary political thought. We conclude by analyzing how some radical conservative arguments involving cultural relativism and plurality still reverberate in contemporary theorists such as Samuel Huntington, Aleksandr Dugin, and Alain de Benoist. (shrink)
The chapter approaches the hermeneutic concept of experience introduced by Hans-Georg Gadamer in Truth and Method (1960) from the perspective of the conceptual history of experience in the Western philosophical tradition. Through an overview of the concept and the epistemological function of experience (empeiria, experientia, Erfahrung) in Aristotle, Francis Bacon, and Hegel, it is shown that the tradition has considered experience first and foremost in methodological terms, that is, as a pathway towards a form of scientific knowledge that is itself (...) increasingly immune to experience. Science strives “beyond” experience because of the limitations inherent in the fundamentally contingent, singular, and negative character of experience: experience comes to us through unpredictable chance encounters and in singular situations and negates, tests, or “imperils” previous knowledge, thereby transforming it. By contrast, philosophical hermeneutics rethinks experience precisely in terms of these limitations. In the hermeneutic approach articulated by Gadamer and Claude Romano, experience is an encounter with the irreducible finitude and historical situatedness of one’s understanding and conceptual framework, an encounter with an otherness that puts our preunderstanding to test and requires us to revise it. Hermeneutic experience is thus a singular event that irreparably transforms us. (shrink)
Väitetään, että nykypäivän populismi vetoaa tosiasioiden sijasta ”kokemukseen”. Mutta mitä on kokemus? Se ei ole vain ennakkoluuloihin nojautuvaa mutua eikä myöskään pelkkää empiirisen datan rekisteröintiä mutta liittyy molempiin. Artikkelin luoma tiivis katsaus kokemuksen käsitehistorian pääpiirteisiin osoittaa, että länsimaisen filosofian perinteessä kokemus on ymmärretty ohittamattomana vaiheena tiedon hankkimisessa ja koettelemisessa. Toisaalta kokemukseen on liitetty tiettyjä tiedollisia heikkouksia – kontingenssi, tilannesidonnaisuus ja ennakoimattomuus – jotka tieteellinen metodi on eri tavoin pyrkinyt voittamaan. Artikkeli esittää, että 1900-luvun filosofinen hermeneutiikka irrottautuu tästä perinteisestä kokemuksen välineellistämisestä (...) ja alistamisesta korkeammille päämäärille ja keskittyy uudella ja hedelmällisellä tavalla juuri mainittuihin kokemuksen ”vaaroihin”. Hermeneuttisesti ymmärretty kokemus muodostuu äärellisen ihmisen ainutkertaisista kohtaamisista todellisuuden muuttuvan ja ehtymättömän mielekkyyden kanssa – omalle ymmärrykselle vieraan toiseuden ja samalla oman ymmärryksen äärellisyyden ja inhimillisen äärellisyyden kohtaamisesta. (shrink)
Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)
Kirjoitus tarkastelee Martin Heideggerin myöhäisajattelussa esiin nousevaa olemisen ainutkertaisuuden (Einzigkeit, Einmaligkeit) teemaa ja sen edelleenkehittelyä Jean-Luc Nancyn ajattelussa. Teeman osoitetaan kytkeytyvän Heideggerin välienselvittelyyn filosofian esisokraattisen alun, erityisesti Parmenideen ajattelun kanssa. Parmenides ajattelee olemista kaikkia yksittäisiä ilmentymiään, "kuolevaisten" äärellisiä "näkemyksiä" (doksai) yhdistävänä absoluuttisen homogeenisena ja itseidenttisenä ilmeisyytenä (alētheia), todellisuuden puhtaana läsnäolona ajattelulle. Tätä vasten Heidegger ajattelee olemisen nimenomaan yksittäisten ilmentymiensä kontekstuaalisena ainutkertaisuutena, mielekkyystilanteiden ainutkertaistavana kontekstualisoitumisena. Nancy jatkaa ajatusta kuvailemalla olemista "ainutkertaiseksi-monikolliseksi" (singulier pluriel), mutta täydentää Heideggerin ajatteluun tunnetusti jäänyttä aukkoa soveltamalla ajatusta (...) yhteisön ajattelemiseen ainutkertaisuuksien yhdessäolemisena ja keskinäisyytenä. Näin avautuva "ainutkertaisuuden politiikan" teema onkin viime vuosikymmeninä noussut mannermaisen poliittisen ajattelun keskiöön. (shrink)
Artikkeli toimii johdantona Martin Heideggerin suomennettuun teokseen Johdatus metafysiikkaan. Se avaa historiallisia tilanteita, joissa kyseiset luennot alun perin pidettiin (1935) ja julkaistiin (1953). Johdatus metafysiikkaan -luennoista voidaan löytää epäsuora kuvaus Heideggerin suhteesta kansallissosialismiin hänen rehtorikautensa (1933–1934) jälkeisinä vuosina ja ne dokumentoivat myös filosofian olosuhteita ja ehtoja kansallissosialismin aikana. Filosofisesti luennot kiteyttävät Heideggerin Olemisen ja ajan (1927) jälkeisen käänteen (Kehre) ja esittävät ohjelmallisen luonnoksen Heideggerin myöhäisajattelun tärkeimmistä suuntaviivoista.
The chapter argues that radical contextuality, a hallmark theme of “postmodern” thought, is also a key element of Heidegger’s thinking. Aristotelian metaphysics, as the question of being qua being, looks for a universal principle common to every particular instance of “to be.” By contrast, the postmetaphysical approach gradually developed by Heidegger basically addresses being as the irreducible context-sensitivity and singularity of a meaningful situation, understood as a unique focal point of a dynamic and complex meaning-context. The fundamental ontology of Being (...) and Time (1927) articulates the temporally contextual structure of the human being as Dasein, culminating in the concept of the multidimensional singular instant (Augenblick). After the failure of his attempt to articulate the temporally contextual singularity of being in terms of its correlation with Dasein, Heidegger attempts an inverted approach: Contributions to Philosophy (1936–38) considers Dasein as the spatiotemporally situated place of the singular event (Ereignis) of being. The chapter finally suggests an interpretation of the fourfold (Geviert) of sky, earth, gods, and mortals, allusively introduced in the 1949 Bremen lectures, as Heidegger’s most elaborate account of the multidimensional structure that makes possible the contextual singularization of meaningfulness. (shrink)
Puhuttaessa Ukrainan sotaan kärjistyneen Venäjän geopoliittisen ja ideologisen ajattelun filosofis-teoreettisista taustavoimista nousee toistuvasti esiin ”putinismin pääideologiksi” ja ”maailman vaarallisimmaksi filosofiksi” maalaillun Aleksandr Duginin nimi. Kuka Dugin on, millaista on hänen vaarallinen ajattelunsa ja mikä on sen yhteys suurvallan aggressioon ja hyökkäyssotaan? Seuraavassa luodaan tiivis yleiskatsaus Duginin ajattelun kahteen keskeisimpään ideologiseen elementtiin: geopoliittiseen Euraasia-ideologiaan ja Duginin radikaalikonservatiiviseen ”neljänteen poliittiseen teoriaan”. Vaikka Duginin suora vaikutusvalta on rajallinen, hänen ajattelunsa heijastelee Venäjän poliittisen eliitin ajatusmaailmaa laajemminkin.
Book review of Jean-Luc Nancy, Singulaarinen pluraalinen oleminen [Être singulier pluriel], translated into Finnish by Viljami Hukka and Anna Nurminen (Helsinki: Tutkijaliitto, 2021).
"If the previous chapters by Cabrera, Reid and Craig, and Cerbone all accentuate the paradox of existence, that our being-in-the-world is simultaneously beautiful and ugly, good and evil, joyous and painful, Jussi Backman's "Not One Power, But Two: Dark Grounds and Twilit Paradises in Malick" investigates this fundamental ambivalence in terms of Schelling's doctrine of evil, a view that assigns evil (and hence melancholy) a fundamental place as a basic principle of reality. Backman's suggestion at once deepens and complexifies the (...) way in which Malick's films can be seen as exercises in "aesthetic theodicy," as Sinnerbrink has said." (Steven DeLay, Introduction). (shrink)
Book review of Martin Heidegger, Kant ja metafysiikan ongelma [Kant und das problem der Metaphysik], translated into Finnish by Markku Lehtinen (Tampere: Vastapaino, 2020).
