Abstract

Psykologian identiteetti tieteenalana ja ammattikuntana on jännitteinen. Etenkin akateemisissa yhteyksissä psykologia pyrkii usein erottautumaan muista ihmistieteistä metodisesti luonnontieteitä ja niiden kvantitatiivisia menetelmiä lähellä olevana tutkimusalana. Ihmismielen tutkimuksessa neurotieteen rooli on viime vuosikymmeninä kasvanut merkittävästi, ja parhailla julkaisufoorumeilla psykologisten tulosten tukemisesta aivotason evidenssillä on tullut lähes välttämättömyys. Toisaalta kuten Vesa Talvitie kirjassaan Arkipsykologiasta Aivotutkimukseen – kysymyksiä psykologian filosofiasta toistuvasti osoittaa, akateemisen tutkimuksen ulkopuolella työskentelevän psykologin tarkastelukulma ihmismieleen on tyypillisesti toisenlainen. Työuupumuksesta kärsivää tai läheisen kuolemasta masentunutta asiakasta ei ole mielekästä nähdä vain kognitiivisten ja affektiivisten prosessien kokoelmana, vaan tämän tietoisuus ja kokemusmaailma tulee ottaa vakavasti. Asiakas- ja hoitotyössä arkipsykologian mukainen kuva mielestä muodostaa psykologin ja asiakkaan välisen vuorovaikutuksen perustan. Ihminen nähdään mielentilojensa (esimerkiksi uskomusten, halujen, pelkojen tai suunnitelmien) perusteella käyttäytyvänä vapaana ja vastuullisena toimijana. Toisaalta harva kiistää, että mieli jollakin tapaa asuu aivoissa tai väittää ettei aivojen toiminnan ymmärtäminen olisi mielen toiminnan ymmärtämisen kannalta hyödyllistä. Vaikka psykologia tutkii ihmismieltä, löytyy psykologian sisältä löytyy lukuisia näkemyksiä siitä, miten mielen käsite tässä yhteydessä tulisi ymmärtää. Kun psykologit vielä itse ovat usein haluttomia reflektoimaan tieteenalansa käsitteellisiä perustoja, syntyy psykologian filosofian systemaattiselle tutkimukselle selvä tilaus.