This chapter reviews empirical research on the rules governing assertion and retraction, with a focus on the normative role of truth. It examines whether truth is required for an assertion to be considered permissible, and whether there is an expectation that speakers retract statements that turn out to be false. Contrary to factive norms (such as the influential “knowledge norm”), empirical data suggests that there is no expectation that speakers only make true assertions. Additionally, contrary to truth-relativist accounts, there is (...) no requirement for speakers to retract statements that are false at the context of assessment. We conclude by suggesting that truth still plays a crucial role in the evaluation of assertions: as a standard for evaluating their success, rather than permissibility. (shrink)

Contextualism is the view that the extension of perspectival claims (involving e.g. predicates of personal taste or epistemic modals) depends on the context of utterance. Relativism is the view that the extension of perspectival claims depends on the context of assessment. Both views make concrete, empirically testable predictions about how such claims are used by ordinary English language speakers. This chapter surveys some of the recent empirical literature on the topic and presents four new experiments (total N=724). Consistent with contextualism (...) and inconsistent with relativism, the results suggest that the extension of perspectival claims depends on the context of utterance, not the context of assessment. (shrink)

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Kirjoituksessa argumentoin, että metafysiikka on ollut valistusta, vaikka se edelleen kaipaa lisää valistumista, kun valistus ymmärretään avoimena prosessina, joka ei ole ajasta ja paikasta riippuvaista. Käsittelen ensin sitä, mitä metafysiikka ja valistus ovat. Sitten lausun länsimaisen metafysiikan historiasta hyvin lyhyesti. Päätän esseen argumentoimalla, että metafysiikka on valistunutta siinä mielessä, että klassisen substanssi-ominaisuus-skeeman sokeasta seuraamisesta on pitkälti päästy eroon. Metafysiikka kaipaa kuitenkin lisää valistusta ja kriittistä tarkastelua, jotta vapaudumme täysin kyseisen skeeman ja modernin predikaatti-logiikan johdatuksen aiheuttamasta kolmesta ongelmallisesta suositusta (tausta)oletuksesta: (1) (...) perustavat partikulaariset yksilöoliot ovat (periaatteessa) laskettavia, (2) ne eivät ole relationaalisia ja (3) ominaisuudet ovat ontologisesti riippuvaisia kantajistaan. (shrink)