Ajan luonnetta koskevissa käsityksissä on tyypillistä erottaa kaksi eriävää kantaa: A-teoreettinen presentismi ja B-teoreettinen eternalismi. Edeltävän väitetään tyypillisesti sopivan yhteen inhimillisen ajallisen kokemuksen kanssa ja jälkimmäisen ontologisesti perustavanlaatuisen luonnontieteen kanssa. Ilmikuvamme ajasta sisältää ehdottoman nykyisyyden ja yksisuuntaisen ajan kulun menneestä tulevaan. Tieteellinen kuva ajasta ei sisällä erityistä nykyisyyttä eikä ajan kulun edellyttämää dynaamista aikamuotojen muutosta. Monet ovat pitäneet kokemustamme ajan kulusta illuusiona. Tässä artikkelissa keskitytään A-sarjan mukaisen ajankulun virheteoreettiseen tulkintaan. Tarkastellaan mahdollisuutta, jonka mukaan meillä ei ole kyseistä kokemusta vaan kuvailemme (...) kokemustamme virheellisesti ajan virtaukseen liittyvillä vertauskuvilla. Tätä tukee fysikalistinen argumentti: Jos ajan kulun kokemuksellamme ei ole fysikaalista perustaa, meillä ei voi olla sen mukaista kokemustakaan ajasta. (shrink)

Artikkelissa puolustetaan syy-seuraussuhteen ajallista yksisuuntaisuutta. Positiivinen argumentti perustuu ajanluontoisten tapahtumien ennen–jälkeen-suhteen pysyvyyteen. Olennaiset vastaväitteet, jotka perustuvat samanaikaiseen kausaliteettiin, antikausaaliseen fysiikan filosofiaan ja luonnonlakien symmetrisyyteen, otetaan huomioon. Johtopäätöksenä todetaan, että malliesimerkit kausaliteetista ilmentävät syyn ja seurauksen epäsymmetriaa. Syy alkaa ennen sen seurausta, vaikka ne ovat osittain samanaikaisia.

McTaggart famously introduced the A- and B-series as rival metaphysical accounts of time. This paper shall reorient the debate over the original distinction. Instead of treating the series as competing theories about the nature of time, it will be argued that they are different viewpoints on a world that is fundamentally physical. To that end, non-reductive physicalism is proposed to reconcile the series.